Tässä viime aikoina olen pyöritellyt mielessäni vanhojakin asioita. Paljon on tullut puhuttua ystävien ja mieheni kanssa menneistä ajoista ja miten pienetkin asiat voivat vaikuttaa juuri tähän hetkeen. Mitkä asiat ovat tehneet minusta minut. Olin viime sunnuntaina (14.4.2013) pitkästä aikaa (viimeksi joulukuussa 2012) keikalla. Minulle se on pitkä aika - toisille taas ei.
Kuitenkin jo viime jouluna pyöri samanlaisia asioita mielessä kun vuosi oli lopuillaan. Miten jotkin asiat vain jaksavat yllättää kerta toisensa jälkeen ja pitävät sinua kasassa - vaikka ensin asia tuntuisikin hullulta ja melkein olet perumassa, mikä lopulta olisikin ollut suuri pettymys jos näin olisikin käynyt. Monista asioista haluan olla kiitollinen elämässäni. Ja sunnuntaina sain idean tähän päivitykseen:
10 -vuotta: - Mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Itselleni se sisältää loppujen lopuksi niin paljon. Vielä kymmenen vuotta sitten en olisi uskonut että jatkaisin piirtämistä tässä mittakaavassa mitä nyt, minulla olisi vieläkin yhteyksiä vanhoihin ala-aste aikaisiin ystäviini <3 ja olisin nähnyt ne tietyt artistit livenä edes kerran ja toisia taas
hiukan enemmän.
Luovuus ja luonto, ilman niitä en olisi minä. Molemmat ovat olleet kanava purkaa tuntemuksiani vuosien varrella. Olen ikäni harrastanut käsitöitä, lukemista, kirjoittamista ja piirtämistä. Harrastusmahdollisuudet olivat lapsuudessani aika mitättömät: piti tyytyä vähään ja siitä olen tavallaan myös todella kiitollinen. Olen kasvanut lähellä luontoa ja ilman luontoa ympärilläni en osaisi olla tänäkään päivänä. Pystyn toki elämään kaupungissa, mutta kotikontujen luonto vetää vain puoleensa - siellä sieluni vain lepää.
Kun ympärillä on vähän virikkeitä, luovana lapsena ne virikkeet keksittiin itse. Luovuuteni heräsi siinä vaiheessa kun opin lukemaan ja pääsin käsiksi kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Tarinaa ilman kuvia. Se oli polttoainetta ja minusta tuli armoton lukutoukka - en kylläkään koulukirjoihin ja tiedonjanoon, fiktiivinen kirjallisuus vei minut mennessään jo nuorella iällä. Ja nuorena uppoudun kirjoittamaan, en tehnyt yläasteella muuta kuin vain kirjoitin joka päivä. Se oli se asia, jolla sain aikani kulumaan kun kavereita en pystynyt kauhean usein näkemään kun asuin syrjäkylällä kauempana kavereista - ei paikallisliikennettä eikä vanhemmat viitsineet kiikuttaa minua edestakaisin. Onneksi yksi kaveri asui samalla kylällä.
Tähän kymmeneen vuoteen myös suurin tukeni oli koiramme Jesse. Jesse oli se kaveri, kun muita kavereita ei ollut läsnä. Jesse oli ensimmäinen koirani ja vieläkin Jessen muisteleminen tuo kyyneleet silmiini. Eihän Jessen pois menosta ole kuin vähän päälle vuosi. Jesse on se ystävä, jota ei koskaan ihmisistä saisi. Jessellä on ikuisesti paikka sydämessäni ja muistoissani. Lepää rauhassa ikuinen pentuni <3
Ystävät ovat olleen suurin tukijoukkoni tässä elämässä, ne jotka ovat jakaneet samat hullutukset. Kuulun kastiin, jolla on vähän läheisiä ystäviä eikä kauheasti puolituttuja. Nuoruudessa kavereiden kaukana oleminen oli rankkaa ja on se sitä vieläkin kun näkee harvoin itselle tärkeitä ihmisiä. Onneksi nykyään se kaukana oleminen ja vähän näkeminen ei merkitse mitään - jos on terve kaverisuhde aina menee vain kemiat kohdilleen. Minulla on ollut paljon huonoja kaverisuhteita, jotka eivät sitten olekkaan kestäneet kuten olisi joskus toivonut. Kaverit ja ystävät vaihtuvat ja uusia tulee tilalle - ennemin tai myöhemmin. Olen nykyään kiitollinen paljolti niistä ystävistä, joita minulla on elämässäni. En vaihtaisi heitä mihinkään <3 Vielä nykyäänkin olen kahteen ala-aste aikaiseen kaveriini yhteydessä useasti vuodessa. Pidän sitä suurena rikkautena kun meillä on mitä muistella aivan ala-koulusta lähtien. Se on kultaakin kalliimpaa.
Viimeiseksi mutta ei vähäisimmäksi - keikat. Keikka villitykseni lähti liikenteeseen seurakunnan piireistä rippikoulu aikana. Tuona aikana sen kautta tutustuin livekeikkoihin ja niistä tullut hyvä fiilis vei mennessään. Nykyään en ole seurakunnan kanssa tekemisissä, koska tajusin, että uskolla ei ollut mitään tekemistä sen fiiliksen kanssa. Se oli ne livekeikat. Kymmenen vuotta sitte tuli ensimmäinen Suomen Idols. Tätä ennen olin tosiaan kulkenut gospel -bändien keikoilla kotipuolessani ja lähi kunnissa sekä Maata Näkyvissä -festareilla. En ole koskaan hävennyt sitä, että tuosta ensimmäisestä Idolsista mieleeni jäi Antti Tuisku. Ensimmäisen Antin keikan koin Rovaniemellä, ja sen jälkeen ei ole loppua näkynyt. Jos et välitä kauheasti kyseisestä henkilöstä, suosittelen lopettamaan tämän tekstin lukemisen tähän.
Jatko on vahvaa omaa kokemusta sekä oloa ja toivon, että osaat lukijana sitä myös arvostaa. En kuitenkaan ole paljoa vuosien varrella tuonut ajatuksiani julki tämän asian suhteen - teen siinä nyt poikkeuksen. Olen ihminen, joka saa paskaa niskaansa siitä mitä kuuntelen ja eritoten siitä että kuuntelen Anttia. Joten ei minua haittaa, jos jätät lukematta tämän loppuosan - nostan hattua jos luet. En kritisoi muiden musiikkia, koska se on niin makuasia - toivon samaa omalle kohdalle tottakai.
Tiedän, että suurin osa ihmisistä karsastaa kyseistä artistia ja hänen musiikkiaan. Minulle kuitenkin hänen musiikistaan ja keikoistaan on tullut jotain, mitä en vaihtaisi pois. Tämän miehen ansiosta pääni nollaantuu tasaisin väliajoin ja voin oikeasti hyvin. Keikkailuni ei ole rajoittunut pelkästään tähän yhteen henkilöön vaan kuljin muidenkin artistien keikoilla, kuten Poets of the Fallia tuli nähtyä useampaan otteeseen ja vieläkin katsastalen heidän keikkojaan jos niitä sopivalle etäisyydelle tulisi. Olen myös nähnyt livenä viime syksynä Nickelbackin, joka on pitkäaikaisin bändi jota olen kuunnellut sitten kolmosluokan. Se oli yksi asia, jota toivonut vuosien varrella, sieltä asti kun keikoilla aloin kulkemaan - ja se toive on täyttynyt <3.
Se, että olen nähnyt nyt Nickelbackin, ei kuitenkaan vedä vertoja sille tunteelle ja ololle jonka saan Tuiskun keikoilta. En osaa selittää sitä, mutta en todellakaan olisi minä nyt jos en olisi aloittanut keikkailua hänen suuntaansa. Nämä vuodet ovat antaneet niin paljon. Olen löytänyt jopa todella hyvän ystävän Antin kautta, ilman häntä en tuntisi tätä kaveriani, jonka kanssa kuljemme näitä hermoloma reissujamme. Minulla tuli nyt 33. keikka täyteen Antin kohdalla sunnuntaina - yhtäkään en vaihtaisi pois, en mistään hinnasta. Onneksi lähellä olevat ystäväni ymmärtävät tämän "hullutuksen" ja tietävät sen olevan yksi suurimmista henkirei'istäni, jota ilman en voisi elää tällä hetkellä.
En kuulu tähän kastiin, jotka roikkuvat keikkabussien perässä ja kyttäävät joka välissä antamatta artistille rauhaa. Nähnyt kyseistä toimintaa liikaakin näiden vuosien varrella ja se raivostuttaa suuresti. Kuulun kastiin, joka jonottaa tunteja keikkapaikalla saadakseen eturivin paikan. Sen paikan takia siellä jonotetaan, se että jos näkee artistia on vain plussaa. Olen kyseistä henkilöä nähnyt näiden vuosien varrella ja se on aina yhtä mukavaa huomata, että meidän näkeminen myös tuo positiivista oloa. Menen keikalle pitämään hauskaa ja nollaamaan eritoten pääni - selvin päin. Olen se eturivin henkilö, joka antaa artistin olla rauhassa lavalla. Ei älytöntä rääkymistä ( raivostuttavaa sekin kun vedetään överiksi ), huutamista sopivissa kohdissa ja laulamista kera tanssimisen niin, että ääntä ei lähde keikan jälkeen. Jos artisti päättää tehdä läheisempää tuttavuutta yleisön kanssa juuri omalla kohdallani, annan kaverin tulla ja olla itse se "turva-aita" mahdollisesti sen fanaattisemman yleisön (joka tahtoo koskea/hipelöidä/kätellä/ym.) ja artistin välillä.
Veikkaan, että tuleva vuosi ei voi olla kovin huono, koska keikkoja on tiedossa pitkin vuotta. Olen sunnuntain jälkeen niin täynnä positiivista energiaa, että se pursuaa yli rajojen. Kahden viikon odotus tuntuu pitkältä - tahdon lisää tätä positiivista energiaa.
